Matikka & soopa

John Allen Paulos: Numerotaidottomuus. Matemaattinen lukutaidottomuus ja sen seuraukset. Suomentanut Klaus Vala. Art House 1991, 177 sivua. (Englanninkielinen alkuteos Innumeracy: Mathematical Illiteracy and its Consequences. Hill and Wang 1989.)

Mitä järkeä on siinä, että intellektuaalipiireissä heikkoa kielentuntemusta tai kulttuurillisen yleissivistyksen puutetta katsotaan pitkin nenänvartta, mutta matemaattisista kardinaalimunauksista selviää vain vetoamalla “huonoon numeropäähän”? Minusta ei ainakaan mitään, vaikken olekaan matikkaa tai luonnontieteitä opiskellut sitten lukion laajojen oppimäärien. Pohjoisamerikkalaista matemaatikkoa John Allen Paulosia tilanne sieppasi parikymmentä vuotta sitten niin paljon, että hän päätyi kirjoittamaan kirjan “numerotaidottomuuden” ongelmista. Ja hyvän kirjan kirjoittikin.

Paulosin opus on alle parisataasivuisena sen verran lyhyt ja tasoltaan sen verran simppeli, että suunnilleen jokaisen (lukemista harrastavan) pitäisi jaksaa lukea se. Myös humoristinen ote (Paulos on kirjoittanut myös kirjoja matematiikan ja huumorin suhteesta) keventää kirjaa sopivasti, ainakin jos pitää sentyylisestä kuivasta huumorista, jossa kirjoittaja sivuhuomautuksenomaisesti toteaa käyttävänsä keskimmäistä nimeään, ettei kukaan vain sekoittaisi häntä [sittemmin edesmenneeseen] paaviin ja toteaa, että [m]atemaatikot, jotka eivät alennu kertomaan tiedoistaan suurelle yleisölle, ovat verrattavissa monimiljonääreihin, jotka eivät anna mitään hyväntekeväisyyteen. Kun ajatellaan monien matemaatikkojen huonoja palkkoja, molemmat viat voitaisiin korjata, jos monimiljonäärit tukisivat sellaisia matemaatikkoja, jotka kirjoittavat suurelle yleisölle. (Sattui vain tulemaan mieleen.)

Kirjan luettavuutta lisää myös suomennos, joka on oivallinen, vaikken sitä nyt ihan “loistavaksi” takakannen tapaan luonnehtisikaan. (Tosin se voi olla sitäkin matemaattis-luonnontieteellisen alan suomennosten keskitasoon verrattuna, muutamien luettujen esimerkkien perusteella kun taso ei niissä piireissä kovin korkealla liiku.) Summa summarum: suositeltava teos sekä sisällön että kielen puolesta. Toivottomasti matikasta pihalla olevat voinevat hyppiä vaikeampien esimerkkien yli tai sitten pyytää jotakuta numerotaitoisempaa selittämään pointin. Kirjan tarkoitus kun kuitenkin on sivistää nimenomaan vähemmän laskentoa taitavia.

Jaa miksi? Koska (kuten Paulos suuruusluokkia ja todennäköisyyttä käsittävien lukujen jälkeen toteaa) numerotaidottomuus altistaa ihmisiä erilaisille pseudotieteille ja huuhaalle, astrologiasta numeromystiikkaan. Viimeksimainittuun liittyen kirjoittaja mainitsee New York Timesiin aikanaan kirjoittamansa kirja-arvostelun, jossa hän viittasi “täysin neutraalilla tavalla lukuun 666, Martti Lutheriin ja paavin hiippaan”. (Reformaatioaikana julkaistiin pamfletteja, joissa todisteltiin joko Lutherin nimen tai paavin hiipan sanojen “Jumalan pojan sijainen” lukuarvoksi 666 – ergo: jomman kumman täytyi olla Antikristus.) Paulos jatkaa: Palautteena sain puoli tusinaa sekavaa, antisemitistä kirjettä, ja joissakin minua nimitettiin antikristukseksi.

Toinen merkittävä syy numerotaitoisuuden tärkeydelle tulee kirjan viimeisessä luvussa, jossa Paulos tuo esille matematiikan ja logiikan merkityksen päätöksenteossa. Erityisesti hän nostaa esille korrelaation ja kausaliteetin (valitettavan usein tapahtuvan) sekoittamisen sekä tilastojen väärintulkinnan ongelmat. (Viimeksimainitusta hyvä esimerkki on Annika Lapintien pari vuotta sitten Turun Sanomiin kirjoittama mielipideteksti, jossa hän toteaa: Mikäli kaikki Itämeren yhdeksän ympärysvaltiota onnistuisivat vähentämään omaa kuormitustaan Kauniston mainitsemat neljä prosenttia olisi koko potti jo 36 prosenttia. Toivottavasti mainittu neronleimaus ei ollut edustava esimerkki sen paremmin Lapintien kuin kansanedustajien yleensä numerotaitoisuudesta.

Jos nyt jotakin kritisoitavaa kirjasta keksisi, niin sellaiseksi voisi lukea välillä (etenkin pseudotieteitä käsittelevässä luvussa, mutta myös muualla kirjan loppupuolella) esiintyvän, numerotaidottomia hieman pitkin nenänvartta katsovan asenteen. Turhautuminen on tietysti ymmärrettävää, mutta ylimielisyyteen ei silti tarvitsisi sortua. Vaikka matemaatikot, luonnontieteilijät ja insinöörit eivät numerotaidottomuudesta kärsikään, tuntuu heillä toisinaan olevan vastaavanlaisia puutoksia humanististen tieteiden yleissivistyksessä. (Olkoonkin, että Paulos on oikeassa todetessaan että Gaussin, Eulerin ja Laplacen kaltaiset matematiikan suuret nimet ovat huomattavasti vähemmän tunnettuja kuin Shakespeare, Dante tai Goethe.) Kuka kirjoittaisi vaikkapa Historiataidottomuuden? Tarvetta voisi olla.

****

Huhut blogini kuolemasta ovat jossain määrin liioiteltuja

Kahden kuukauden tauon selitykseksi: Olin melkein koko toukokuun reissussa ja Suomeen kuun vaihteessa palauttani on kotoutuminen vienyt aikaa sen verran, ettei aikaa juuri ole liiennyt lukukokemusten kommentaareihin. Tilannetta hankaloitti sekin, että ajattelin jääräpäisesti jatkavani päiväkirjaa huhti-toukokuulla lukemistani kirjoista. Nyt olen järkiintynyt sen verran, että alan rustailun viimeksi lukemistani opuksista, palataan sitten aikaisempiin myöhemmin jos puhtia riittää. Luullakseni lukemista ilmaantuu jo huomenissa.

Eläinsatuja espanjaksi

Augusto Monterroso: La Oveja negra y demás fábulas. Fondo De Cultura Economica 2001, 95 sivua. Alkuperäinen ilmestymisvuosi 1969.

Augusto Monterroso lienee maailman tunnetuin guatemalalaiskirjailija, joka ei valitettavasti ole vielä paljoa. Jos olisi olemassa adjektiivi “alitunnettu”, kyseinen laatusana olisi omiaan luonnehtimaan Monterrosoa. Hondurasissa syntyneeltä ja valtaosan elämästään Meksikossa Keski-Amerikan diktatuureja paossa eläneeltä mutta silti jostakin syystä guatemaltecoksi tituleeraltulta Monterrosolta on suomennettukin (tuikituntemattoman ai-ai kustantamon toimesta) kaksi teosta, joista toinen on vaatimattomasti nimetty debyytti Obras completas (y otros cuentos) (Kootut teokset (ja muita kertomuksia), 1998), joka sisältää mm. maailman lyhimmäksi novelliksi väitetyn “Dinosauruksen” – kokonaisuudessaan kyseinen kirjoitelma kuuluu seuraavasti: Cuando despertó, el dinosaurio todavía estaba allí. (Kun hän heräsi, dinosaurus oli yhä siinä.) Mainittu tarina tuntuukin olevan ainut asia teoksessa (anteeksi, teoksissa), jonka kukaan tietää.

Se toinen suomennettu kirja, tämän postauksen aiheena oleva La Oveja negra y demás fábulas (Musta lammas ja muita eläinsatuja, 1996) on ehkä pikkaisen tunnetumpi, joskaan ei paljon. Yhtä kaikki olen törmännyt pariin suositukseen kirjasta, ja kun pituus ei päätä huimannut (hommaamassani juhlapainoksessa kirjan neljäkymmentä tarinaa on taitettu kukin omalle aukeamalleen, eikä edes pisin niistä vie tilaa yhtä A4-sivua enempää), ajattelin että kyseinen teos voisi olla passeli ensimmäiseksi espanjaksi lukemakseni kirjaksi.

Ja pakko myöntää, että laadukas debyytti tulikin valittua. Lyhyesti sanottuna, kyseessä on aivan uskomattoman nerokas teos. Briljantteja ideoita on enemmän ja tiheämmässä kuin Stanislaw Lemin Kyberiaassa, ja viimemainitun scifitarinoiden kokoelmanhan kaikki sivistyneet ihmiset (krhm, siis minä ainakin) määrittelevät luovan nerouden huipuksi.

Jos ei siis vielä tullut selväksi: tämä on mainio opus – mutta mitäpä muuta voisikaan olla kirja, joka alkaa kertomuksella kaniinia ja leijonaa tarkkailevasta psykoanalyytikosta, joka tulee siihen tulokseen, että pupu on mainituista elikoista henkisesti paljon kypsempi, koska se ei leijonan uhmaikäisen karjunnan kuullessaan ala haastamaan riitaa vaan lähtee viisaasti lipettiin. Mainittu tarina antaakin varsin hyvän kuvan siitä, minkätyylinen teos on kyseessä – “älyköiden satukirja” ei ehkä ole ihan huono ilmaisu, vaikka toki muutkin kuin intellektuellit pystyvät nauttimaan sellaisista vanhoja tarinoita ja sananlaskuja muuntelevista tapauksista kuin salama, joka iski kahdesti samaan paikkaan (ja alkoi hävetä huomattuaan, millaista tuhoa tuli jo ensimmäisellä kertaa tehdyksi), tai yksi Seitsemästä Viisaasta, joka pysyi visusti vaiti siitä ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä keitä ne loput kuusi olivat.

Jonkun verran enemmän yleissivistystä sitä vastoin vaativat Monterroson harrastamat viittaukset länsimaisen kulttuurin historiaan. Esimerkkeinä mainittakoon juoksukilpailu, jonka kilpikonna voittaa sekunnin kymmenstuhannestriljoonasosalla ennen Zenon Elealaisen suuntaan kirouksia syytävää Akilleusta sekä koira, joka halusi olla ihminen ja oppikin kävelemään kahdella jalalla mutta valitettavasti alkoi kuolata aina kun kuuli kirkonkellojen lyövän.

Geniaalien (huom! ilman t:tä) ideoiden ja lukuisien viittauksien lisäksi kirjalle tunnusomaista on huumorin tietty tummasävytteisyys. (Tältäkin osin vertailu Kyberiakseen on varsin osuva.) Osuvin esimerkki lienevät lihansyöjäkasvit, jotka päättivät ruveta vegetaristeiksi ja tämän seurauksena ryhtyivät syömään toisiaan. Usko taas siirtää vuoria sellaisella intensiteetillä, että kartat eivät pysy perässä, joten liiemmät eksymiset välttääkseen ihmiset päättivät yksissä tuumin ruveta apostaateiksi. Mainitsemisen arvoinen on myös kokoelman nimikkotarina, jonka edustama huumori se vasta nimikkohenkilönsä villan väristä onkin, mutta en minä nyt ihan kaikkia tarinoita viitsi spoilata, kun toivon että joku tämän lukeva innostuisi käymään kirjankin läpi (hei, se löytyy jopa Ilomantsin kirjastosta!)

Itsenikin pitänee lainata käännös, kunhan Suomeen palaan, sillä muutaman tarinan pointti jäi hämäräksi. Valtaosin syy on tietysti puutteellisissa espanjantaidoissani, mutta asiaa ei kyllä varsinaisesti helpotakaan Monterroson tyyli, jolle ovat luonteenomaisia ns. “kantilaiset” lauserakenteet. Parhaassa (tai pahimmassa) esimerkkitarinassa on yksi yhdentoista lauseen mittainen virke eikä mitään muuta. Pysy siinä sitten kärryillä, kun ajatuksenkulun ehtii unohtaa joka kerta sanakirjaa selatessaan. Edellä mainitusta syystä jätän myös tähtien antamisen sikseen, kunnes olen suomiversioon päässyt käsiksi.

Hurmetta katedraalissa

Edmund Crispin: Holy Disorders. Vintage Books 2007, 246 sivua. Alkuperäinen ilmestymisvuosi 1945.

Vähän aikaa sitten minua luonnehdittiin kautta rantain ihmiseksi, joka ei ole kiinnostunut puhtaasta viihdekirjallisuudesta. Väitteessä on kieltämättä jonkun verran perää, mutta toisaalta en osaa luokitella esimerkiksi tätä opusta juuri miksikään muuksi kuin viihteeksi. Sinällään toki dekkareita voisi lukea aivojumppanakin, mutta oma kärsivällisyyteni ei riitä systemaattisten muistiinpanojen tekemiseen, jota murhaajan omatoiminen selvittäminen tämäntyyppisissä klassikkodekkareissa edellyttäisi.

Kyseessä on siis tyypillinen “dekkareiden kulta-ajan” (parinkymmenen vuoden jakso 1920-luvulta 1940-luvun alkuun) edustaja. Tiedätte kyllä, sitä tyyliä johon kuuluvat eksentriset yksityisetsivät tai harrastelijasalapoliisit, näiden enemmän tai vähemmän pöljät watsonit, omalaatuiset murhatavat sekä “jolly old England” -miljöö.

Kaksi lajityypilleen epätavallista piirrettä kirjassa kuitenkin on. Ensimmäinen on se, että kirja on julkaistu vasta 1945, jolloin tämäntyyliset keveät kirjalliset pähkinät (muistaakseni Eric Hobsbawmin 1900-luvun historiassa Äärimmäisyyksien aika niiden luonnehditaan “olevan niin lähellä ristisanatehtäviä kuin mikään kirjallisuuden muoto voi olla” ) olivat alkaneet jo menettää suosiotaan. Edmund Crispin (oikealta nimeltään Bruce Montgomery), jota on kutsuttu genren viimeiseksi merkittäväksi edustajaksi, ei tosin mukaan olisi aiemmin ehtinytkään – hänen debyyttinsä, vedonlyönnin seurauksena kirjoitettu The Case of the Gilded Fly kun ilmestyi 1944 kirjoittajan ollessa vasta 23-vuotias.

Crispin/Montgomery, joka Oxfordissa jälkimmäisen maailmanpalon aikana opiskeltuaan hankki sittemmin leipänsä säveltäjänä ja Sunday Timesin rikoskirjallisuuden kriitikkona on laatuisekseen dekkaristiksi harmillisen vähän tunnettu. Suomeksi häneltä on käännetty ainoastaan kaksi kirjaa, Liikkuva lelukauppa (The Moving Toyshop, 1946) sekä Joutsenlaulu (Swan Song, 1947), jotka molemmat olen lukenut, ensinmainitun tosin lontoonkielisenä. Samalla kielellä (ja samanlaisena Vintage Booksin laitoksena) luin myös tämän stoorin, jossa selvitellään tuomiokirkon urkurin outoa kuolemaa kuvitteellisessa devonilaisessa Tolnbrigen piispankaupungissa.

Crispinin tyyliä on kutsuttu John Dickson Carrin (lukitun huoneen murhamysteerien ehdoton mestari) ja Marx-veljesten sekoitukseksi, ja juuri viimeksi mainittujen vaikutteet ovat se aiemmin mainittu toinen genrelle epätavallinen piirre. Heti kirjan alussa Watsonin rooliin myöhemmin pääsevä säveltäjä Geoffrey Vintner, joka on kutsuttu Tolnbridgeen urkurivainaan sijaiseksi saa kimppuunsa omituisen hiipparin lontoolaisen tavaratalon urheiluvälineosastolla. Seuraa surrealistinen, paremminkin TV-ruutuun kuin kirjan lehdille soveltuva kamppailu, jossa ammuksina käytetään kaikkea mahdollista apt- eikun tavaratalon hyllyltä löytyvää, krikettipalloista luistimiin, ja josta Vintner lopulta selviytyy voittajana saatuaan tulitukea osaston nuorelta myymäläapulaiselta, jonka nimi on Henry Fielding (sic!).

Kaikenlaiset intertekstuaaliset viitteet ovatkin toinen Crispinin harrastama huumorin muoto slapstick-kohelluksen ohella. Älyvapaista nimistä mainittakoon Fieldingin (joka ei ole ikinä lukenut Tom Jonesia) lisäksi psykoanalyytikko Justinian Peace. Realismilla ei kirjassa muutenkaan juuri mällätä, josta parhaana osoituksena ovat satunnaiset, Crispinille tyypilliset “neljännen seinän” rikkomiset. Esimerkkinä kohtaus, jossa etsivä, Oxfordin englannin kielen ja kirjallisuuden professori Gervase Fen selittää, että on olemassa solmu, jonka varassa on mahdollista laskeutua köydellä alas katedraalin suljetulta parvelta ja sen jälkeen irrottaa köysi alhaalta käsin.
“Oh”, said the Inspector suspiciously, “and what is this knot, may I ask?”
“It´s called the Hook, Line and Sinker.” [Koukku, siima ja paino]
“Why is it called that?”
“Because”, said Fen placidly, “the reader has to swallow it.”
Kirjailija itse kommentoi tätä dialogia alaviitteessä, jossa hän ilmoittaa närkästyneenä että on kerrassaan hävytöntä väittää hänen keksineen solmun omasta päästään, ja selittää sitten millainen ja minkäniminen solmu on kyseessä.

Murhajuonen yksityiskohdat ovat nekin toisinaan maalaisjärjen saavuttamattomissa, joskaan eivät koskaan mahdottomia, ja juuri omalaatuisten ja nerokkaiden ratkaisujen takia minä dekkareita luenkin. Kokonaisuutena murhatarina on mainio, mitä ei sen sijaan voi sanoa tarinaan ympätystä vakoilujuonesta takaa-ajoineen. Varsinkin natsien palkkalistoilla oleva rikollinen, joka haluaa päästää uhrinsa päiviltä mahdollisimman pirullisella (ja siksi tietysti epäonnistuvalla) metodilla on varsinainen prototyyppi P.D. Jamesin takavuosina Ruumiin Kulttuuri -lehdessä ilmestyneessä pakinassaan (jota ei voi kutsua muulla adjektiivilla kuin “hilarious”) lyttäämästä “liian nokkelasta konnasta”. Kokonaisuus pysyy kuitenkin varsin hyvin kasassa ja kliseitäkin rikotaan sen verran, että teokselle voi ihan hyvin antaa neljä tähteä viidestä.

****

P.S. Jos joku aikoo lukea kirjan, ennen kahdeksatta lukua kannattaa lukaista muutamaan kertaan läpi Edgar Allan Poen Korppi-runo. (Ei milloinkaan! Miksei, hyvä runo se on.) Kyseisessä luvussa kirjalliset viitteet näet yltyvät huippuunsa, kun Fen ja Vintner kuulustelevat korppia lemmikkinään pitävää kirkonmiestä innostuen kuulustelun mittaan jatkuvasti siteeraamaan mainittua runoa, jonka seurauksena Poehen tutustumaton kaniikkiparka on enemmän ulalla kuin lyhytaaltolähetin. Tajusin kyllä noin päällisin puolin, mistä oli kyse, mutta huvittavaksi juttu muuttui vasta jälkikäteen, runoon perehdyttyäni.

Yleistä informaatiota

Ennen kuin alan täyttää tätä sivustoa kommentaareilla lukemistostani, laitettakoon pienimuotoinen selvitys siitä, minkälaisella formaatilla minun olisi tarkoitus tätä päivyriä pitää. (Saattaa toki olla, että kaikki suunnitelmat menevät romukoppaan heti toukokuussa, mutta päivitetään sitten uudet kriteerit.)

Olen sen verran akateemikko, että listaan alussa bibliografiset tiedot: Teoksen ja kirjailijan (sekä kääntäjän ja alkuteoksen, jos en lue alkukielellä) nimet, kustantaja sekä painopaikka ja -vuosi (sekä alkuperäinen ilmestymisvuosi, jos ja kun se ei ole sama kuin painovuosi). Sen jälkeen esittelen kirjan teemaa (ja mahdollisesti myös kirjailijaa) sen verran, että lukematonkin saa jonkinlaisen yleiskuvan. Sitten kommentointia kirjan genren mukaan: fiktion puolelta kieleen, juoneen ja henkilöhahmoihin liittyen, tietokirjallisuuden kyseessä ollessa taas luonnollisesti enemmän sen esittämiin tietoihin tai väitteisiin (sikäli kun katson olevani millään tavalla kompetentti niitä arvioimaan, mikä tunnetusti vaatimattoman luonteeni huomioon ottaen on varsin todennäköistä). Juttua tulee sen verran kuin on tullakseen – keskinkertaisuudet kuitataan lyhyillä maininnoilla, hyviä kehun (ja huonoja dissaan) enemmälti.

Ja kun siitä laadusta tuli puhetta, niin mainitaan nyt vielä, että loppuun laitetaan arvosana viiden tähden asteikolla. En pidä moista arvosanajärjestelmää pelkästään hyvänä systeeminä, mutta koska se on joka tapauksessa käytössä esim.LibraryThingissä, jonne kokoan omistamani kirjat (tai siis tiedot niistä), ja koska sisälläni asuva pieni tilastonörtti tykkää laskeskella keskiarvoja ja muuta jännää, lienee sama tähdittää opukset julkisestikin, kun sitä kuitenkin olen ajatuksissani alkanut harrastaa. Arvosana on kuitenkin täysin subjektiivinen, joten älkää vetäkö palkokasveja nasaalionteloihinne, jos mielestänne nerokas opus saakin vain kaksi ja puoli tähteä. (Asteikossa on siis LT:n mallin mukaan myös puolikkaat tähdet, jotka mahdollistavat riittävän varianssin. Kertomalla tähdet kahdella saanee kuvan siitä, millaisen arvosanan opus saisi IMDb:n asteikolla, jos se olisi elokuva.)

Jonkinlaiset kriteerit eri arvosanoille:
***** = Kirja, johon en oikeasti keksi mitään parannettavaa. En anna tätä kovin herkästi, vaan varaan sen harvoille ja valituille. Esimerkkejä ovat kirjat, jotka ovat sekä erinomaisesti kirjoitettuja että antavat ajattelemisen aihetta, tietokirjat, joista löytyy kaikki mitä aiheesta tarvitsee tietää tai tieteellinen opus, jonka esittämät johtopäätökset ovat kerrassaan nerokkaita ja vastaansanomattomia.

****½ = Erinomainen, joskaan ei täydellinen kirja. Tämän saa jo varsin helposti, jos olen viihtynyt teoksen parissa sekä pitänyt kirjoitustyylistä tai juonesta tai oppinut uusia asioita. Kategoriaan kuuluvista kirjoista en ole yleensä löytänyt vikoja, puutteita kylläkin.

**** = Kaikin puolin hyvä kirja, tai sitten erinomainen kirja jossa kuitenkin on vikojakin. Hyvät tietoteokset, mukava ja hyvin kirjoitettu viihdekirjallisuus ja muut vastaavalla tasolla olevat teokset, joita suosittelen lämpimästi aiheesta kiinnostuneille, kuuluvat tähän kategoriaan.

***½ = Kirjassa on ansionsa, mutta myös vikansa. Jätti positiivisen jälkimaun, mutta jotakin jäi silti puuttumaan. Tähän ryhmään lukeutuvat monet hyvät kirjoittajat, joista nyt vain en erityisemmin pidä, tai hyvät mutta varsin suppeat tietokirjat.

*** = Keskinkertainen teos. Periaatteessa ihan hyvä (koska oletettavasti kirjoilla nyt vähintään keskimäärin on ansioita, joiden perusteella ne julkaistaan), mutta ei vain tehnyt vaikutusta. Voi myös olla, että kirja olisi oikeasti hyvä, mutta jokin merkittävä puute (kuten se, että kirjoittaja on jossakin merkittävässä väitteessään väärässä – i.e. eri mieltä kuin minä) pudottaa arvosanaa.

**½ = Keskitason alapuolella. Ei nyt varsinaisesti huono (toivon edelleen, että niitä oikeasti huonoja ei julkaista) mutta joko mitäänsanomaton tai sitten jokin vika jää ärsyttämään. Jotakin hyvääkin tästä on kuitenkin mahdollista löytää.

** = Tämä alkaa jo ihan oikeasti olla heikkoa kamaa. Positiivistakin sanottavaa voi keksiä jos hyvää tahtoa löytyy, mutta yleisesti ottaen tuntuu siltä että kirjan parissa on lähinnä hukannut aikaansa. Bulkkifantasian, kioskikirjallisuuden, heikosti perusteltujen pamflettien ja Valitut Palat -tasoisten “tietokirjojen” kategoria.

*½ = Keksin kirjasta jotakin (siis ihan mitä tahansa) hyvää sanottavaa – jotakin muuta kuin sen, että kirja oli ilo lytätä blogissa.

* = Kaikkea on mahdollista julkaista sananvapauden nimissä. Tämä kirja osoittaa, että kyseisellä oikeudella on myös varjopuolensa. No, edes se lyttääminen oli kivaa.

½ (oikeastaan nolla, mutta LT:ssä nolla tähteä tarkoittaa, ettei opukselle ole annettu arvosanaa) = Hassutteluarvosana, jollaista en oikeasti usko antavani ainoallekaan teokselle, jonka olen kyennyt lukemaan läpi. Harvinainen yksittäistapaus, joka saa väliaikaisesti toivomaan laatuperustaisen ennakkosensuurin olemassaoloa. Arvosteleminenkin on tuskaa, koska se palauttaa kirjan mieleen.

Joillekin kirjoille en todennäköisesti tule antamaan arvosanaa. Tähän luokkaan kuuluvat ainakin eri uskontojen pyhät kirjat sekä esimerkiksi erilaiset dokumentit, joita luetaan pelkästään niiden historiallisen merkityksen vuoksi (millä kriteereillä arvostelet YK:n peruskirjan tai Olaus Magnuksen pohjoisten kansojen historian?) Kommentteja niistä voin toki antaa.

Lopuksi: Tekstin perässä pitäisi olla tageja, jotka kertovat siitä mihin aihealueeseen opus lukeutuu. Lisäksi saatan luoda kategorioita kirjoille, jotka olen lukenut vierailla kielillä, samaten kuin esim. kirjoille, joiden lukeminen on osa LT:n 999 -haastetta tai muita vastaavanlaisia tempauksia. Tämän pitäisi helpottaa samaan ryhmään kuuluvien kirjojen löytämistä.

Ehkä näistä ohjeista on jotakin apua mietteideni selvittämisessä – sitten kun niitä alkaa ilmaantua.

Taustatietoa

Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt saada itseni pitämään jonkinlaista lukupäiväkirjaa. Syitä on oikeastaan kolme: Ensinnäkin olen sen verran tilastofriikki, että jonkunlainen käsitys lukemieni opusten kokonaisvolyymista ja vuosittaisesta tiheydestä olisi ihan kiva saada. Toisekseen vanhojen muistojen äärellä on aina jännää nostalgisoida sitten kun on jo unohtanut kirjasta kaiken muun kuin nimen. Kolmanneksi, jos satun lukemaan jonkin kirjan uudestaan (joka hyvien lukuelämysten suhteen on hyvinkin mahdollista), voi olla mielenkiintoista nähdä, kuinka näkemykseni ovat muuttuneet. Siinä saa harjoitettua itsereflektiota ja kaikkea muuta jännää.

Joka tapauksessa projekti on jäänyt jäihin, vaikka eräänä uunnavuonna, noloa tunnustaa, yritin jopa tehdä lupausta asian käynnistämisestä. Yhtä kaikki, nyt jäät ovat sulaneet, ja sitä paitsi yhdenlaisen uudenvuoden merkeissä – vuosi kun alkoi pääsiäisestä mm. 1500-luvun Ranskassa (näin Natalie Zemon Davisin Martin Guerren paluu). Koska nyt on ensimmäinen pääsiäispyhien jälkeinen päivä aina 1700-luvulle asti käytössä olleen juhlakalenterin mukaan (neljästä pääsiäispäivästä mainitsee mm. Pentti Lempiäisen Pyhät ajat) sen voinee katsoa paremman puutteessa käyvän uudestavuodesta. (Oikeasti toki piti vain päästä mainitsemaan pari lukemaani kirjaa tässäkin viestissä. Ovat sitä paitsi ihan oivia opuksia molemmat.)

Yhtä kaikki, jos eksyt (tai löydät) tiesi tänne, mielipiteideni lukeminen on sallittua, jopa suotavaa. Näin blogiaikana kun on mahdollista lyödä neljäskin kärpänen yhdellä iskulla (matkaa tosin on vielä siihen Grimmin satujen räätäliin) ja levittää omat näkemyksensä myös muiden nähtäville. Ja jos luettuasi A) olet itsekin lukenut teoksen ja haluat kommentoida joko olleesi eri mieltä jostakin tai ylistääksesi tarkkanäköisyttäni, tai B) et ole lukenut sitä, mutta kiinnostuit sen verran paljon, että haluat kysäistä jotakin hämäräksi jäänyttä asiaa, niin kommenttiosasto on vapaa. (Siis niiden kirjojen suhteen, saatte toki kommentoida tätäkin mutten kyllä tajua miksi niin tekisitte.)